Kultsan kuvauksissa kisan jälkeen.

Kultsan kuvauksissa kisan jälkeen.
Kuva: Tomi Rehell

maanantai 31. elokuuta 2015

Olen parantunut...

...perfektionisti. Tai no, kai se on yhtä ikuista taistelua, kuten minkä tahansa riippuvuuden kanssa (niitä mitenkään väheksymättä). Olen kuitenkin aivan eri lailla armollinen itselleni nyt, kuin silloin parikymppisenä. Ehkä elämä on jo kympin tytölle opettanut, ettei kaikessa ja kaiken aikaa voi olla täydellinen - eikä tarvitse!

Erittäin hyvä ellei täydellinen?


Oikeastaan hieman pelottaa jopa tämä nykyinen somekulttuuri ja "ideaaliselfiet". Maailma näyttää tuosta näkökulmasta ihan helvetin täydelliseltä. Fitness- ja muotimaailma eritoten. Kuvissa stailatut mallimaiset tytöt poseeraavat törröhuulin ja pursuavin tissein vimosenpäälle tukka laitettuna, viimeisin muotivaatevillityskolttu niskassaan. Sama vaikutelma jopa salikuvissa. Viimeisen toiston aiheuttamaa tuskanilmettä ei näy ja hikikin on vain vauvaöljyä solariumilla tai kisavärillä aikaansaadun rusketuksen pinnalla? Ja kaikki tämä ammattivalokuvaajan ikuistamana.

Huulentörrötystä, suodatusta, himmennystä... Onko hyvä?
Selfietkin julkaistaan sen jälkeen, kun on sovelluksella tehty himmennykset, suodatukset, korostukset ja kavennukset (Juu, kaikki on nykyään mahdollista!) Kuvissa näkyvä kotikin on kuin asuntomessuilta tai sitten kuvausmiljöönä onkin Nizza, Milano tai Miami. Ah, kuinka täydellistä! Mutta onko se totta..?

No, on toki myönnettävä, että onhan tuo kaikki minulle, hyvin visuaaliselle ihmiselle, äärettömän miellyttävää katseltavaa. Ja esteettisyys nyt vain kuuluu olennaisena osana sekä muotiin että fitnekseen, eikä siinä sinällään olekaan mitään pahaa.
MUTTA. Minä tiedän ja ymmärrän eron tuon kuvamaailman ja todellisuuden välillä. Tiedän, millä on oikeasti merkitystä loppujen lopuksi tässä elämässä. Mutta aikuisuuden kynnyksellä olevalle epävarmalle nuorelle somemaailma näyttäytyy helposti totena ja asettaa varsinkin melkoisia ulkonäköpaineita. Se vaikuttaa identiteetin muodostumiseen ja arvomaailman rakentumiseen. Katri Sorsa kirjoitti aiheesta mielenkiintoisen ja hyvin omakohtaisen blogikirjoituksen, jossa toteaa omien kuviensa olleen hetken illuusioita, joista todellisuus oli kaukana. Kyllä tämä mietteliääksi vetää kahden tyttären äidin...

Ei niin tarkkaan mietitty, eikä varsinkaan stailattu, otos.



Oma perfektionismini ei kuitenkaan ole ollut sitä, että olisin halunnut muiden silmissä näyttää täydelliseltä tai että olisin halunnut luoda jotain illuusiota elämästäni. Se on enemmänkin kohdallani ollut asetettujen tavoitteiden saavuttamista ja osaamisen optimointia. Olla paras minä, ei niinkään parempi muita. Varmasti tuo sama mentaliteetti vaikuttaa alitajuisesti myös fitnesskisaamisessani. Perfektionismista on eittämättä apua, kun on pilkulleen noudatettava annettuja ohjeita.

Elämä on kuitenkin ajan kuluessa jopa kantapään kautta opettanut oman epätäydellisyyteni sietämistä ja riittämättömyyden tunteen hyväksymistä. Oletko sinäkin tuskaillut joskus samaa? Se on tärkeää ja arvokasta, vaikkei heti siltä tunnukaan. Kun älyää, ettei todellakaan ole täydellinen ja hyväksyy sen, niin suvaitsee helpommin epätäydellisyyttä ja inhimillisyyttä myös muissa. Oppii jopa arvostamaan sitä. Tämä liittyy mielestäni myös erilaisuuden hyväksymiseen. Ihmisten epätäydellisyys ja erilaisuus tekevät tästä maailmasta juuri mielenkiintoisen!


Ahdistaako? Hyvä!


Näkyykö valoa tunnelin päässä? Hyväksy pimeys ja anna valon tulla?
Ei silti, suomalaisuuteen puolestaan tuntuu hyvin olennaisena osana kuuluvan niin kutsuttu pärjäämisen kulttuuri. Ja nimenomaan näennäinen pärjääminen. Sisulla vedetään vaikka väkisin - ja ihan itte! 
Pumpusta voi ottaa ja sieluun sattua, mutta kunhan ulospäin kaikki näyttää hyvältä. Jotenkin kuvaavaa on joskus aikanaan julkaistu tutkimus, jonka mukaan suomalaiset voivat henkisesti paremmin lamakausina, kun naapurillakaan ei ole varaa ostaa sitä uutta autoa. On tämä surkuhupaisaa, eikö?

Ei facebookit tai somemaailma näytä ainakaan kääntävän tätä kelkkaa. Paineita ladataan muuhunkin kuin pärjäämiseen. Pitäisi olla se täydellinen elämä? Totuus vain on, ettei aina voi mennä hyvin. Elämämme kun on yleensä melkoista aaltoliikettä, koska siihen vaikuttavat monet asiat ja ihmiset. Välillä muuttumattomuus aiheuttaa meissä tyytymättömyyttä, välillä muutos pelottaa. Tulee unettomuutta, ahdistusta ja jopa surua. Terveyskään ei ole itsestäänselvyys. Maaret Kallio on kirjoittanut huonon hyväksymisestä loistavan tekstin. Kun menee huonosti, on saatava mennä huonosti. Ahdistus ja negatiiviset tunteet ovat arvokkaita ja tärkeitä ja niitä on syytä kuunnella. Surullista ja jopa vaarallista on, jos siinä tilanteessa viimeiset energian rippeet käytetään kulissien ylläpitoon. Kun hyväksyy huonon tilanteen ja ahdistuksen, on avoin toivolle ja avulle. Se on aivan eri asia, kuin alistuminen tai luovuttaminen. Se on epätäydellisyyden hyväksymistä ja aitouden ensiaskeleet.

Iloa ja valoa pimenevään syksyyn! <3

torstai 20. elokuuta 2015

"Sen näkee sinusta kyllä..."

Näin minulle aina silloin tällöin todetaan päin naamaa. Joskus minut jopa keskeytetään innostuneesta puheripulistani juurikin tuolla lauseella. No minkä näkee? Kuulemma sen, että olen onnellinen.

Tällä ilmeellä lähti yksi aamuni käyntiin.
Niin, kyllähän minä olen. Toki on niitä ärräpäähetkiä (vaikken juuri kiroilekaan) ja tyytymättömyyden aiheita minullakin, mutta pääsääntöisesti olen pulppuavan iloinen ja kyllä, onnellinen. Havahduin pohtimaan tätä asiaa eilen, kun luin Kukka Laakson blogitekstiä aiheeseen liittyen. Samaa mieltä olen hänen kanssaan siitä, että onnellisuuden tavoittelusta on tullut muotia ja jotenkin jopa pakko.
Aihe on toki ollut pinnalla aina, mutta nyt oppaita ja valmentajia on pilvin pimein ja ohjeita onneen on myös some pullollaan. Osallistu valmennukseen, kurssille, lue oppaita, ajattele positiivisesti, tee aarrekartta... Joka tuutista! Se voi jopa käydä ahdistavaksi, kun nyt ei olekaan mahdollisuutta hidastaa elämää tai lähteä retriitille. Onko sitten jotenkin huonompi ihminen, tai onnettomampi? Voiko olla onnellinen ihan arjessa, niillä elämänpelin nappuloilla, mitä kädessä on?


Hapatusta, mutta haitanneeko tuo?

 

Kukka Laakso kritisoi onnellisuusmuodin minäkeskeisyyttä ja teennäistä itseensä menemistä keinoin, jotka on kopioitu amerikkalaisilta naistenlehtien sivuilta. Toki itsekin välillä hymistelen Facebookissakin putkahteleville 10 askelta tasapainoon -tyyppisille elämänohjeille, mutta eivät ne silti väärin ole.

Olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi välillä pysähtyä kuulostelemaan oloaan ja tuntemuksiaan, pohtimaan omaa elämäänsä ja tyytyväisyyttään ja herättelemään unelmiaan. Ahdistaako? Onko paha olla? Vai eikö mikään enää tunnu miltään? Onko elämässäsi asioita, jotka saavat sinut hymyilemään? Tai innostumaan? Tunnetko itsesi ja pystytkö toteuttamaan itseäsi - edes jollain sinulle tärkeällä tavalla? Jos amerikkalainen hapatus saa pienen pysähtymisen ja jopa heräämisen aikaan, niin hieno juttu!

On nimittäin suorastaan hätkähdyttävää kohdata toistuvasti eri ihmisiä, jotka vilpittömästi ihailevat iloisuuttani ja onnellisuuttani - kuin löytäessään jonkun itse kadottamansa tai unohtamansa! Niissä keskusteluissa on havaittavissa jonkinlainen keskustelukumppanin herääminen siihen, että kyllä, elämässä saa ja pitää tehdä asioita, joista tykkää ja jotka kokee sydämenasioiksi. Miksi en tee - tai enää tee - niitä asioita? Minäkin haluan olla innostunut ja onnellinen! Yllättävää on huomata, miten usein se monilta unohtuu kiireen ja arjen pyörityksessä. Siis tehdä sitä, mitä rakastaa! Ja ei, kyse ei aina ole suurista asioista, vaan ehkä esimerkiksi unohtuneen lempiharrastuksen uudelleen kaivamisesta tai rapautuneen kunnon petraamisesta, siinä paremmassa kunnossa kun oli paljon onnellisempi... Pieniä, mutta toisaalta hyvin suuria asioita yhdelle ihmiselle!


Pieni pala rauhaa Suomen saaristossa juhannuksena.


 

Onni löytyy sisältä - vai löytyykö?


Aiemmin mainittuun havahtumiseen voivat auttaa oppaat ja valmentajat, mutta melkein paremmin ja kotikutoisemmin mielestäni hyvät ystävät. Viimeksi toissaviikonloppuna paransin itse maailmaa ystävättärieni kanssa. Mielestäni se on hyvä sanonta, parantaa maailmaa nimittäin. Erityisesti siinä keskusteluissa on oiva mahdollisuus parantaa omaa maailmaa, kun voi peilata omia ajatuksiaan, oloaan ja unelmiaan luottoihmisten kanssa, lempeässä ilmapiirissä. Hyvä keskustelu puhdistaa, rauhoittaa ja auttaa fokusoitumaan siihen, mikä on itselle tärkeää ja arvokasta. 

Mielestäni juuri toiset ihmiset opettavat meille eniten meistä itsestämme ja onnen tai hyvä elämän tavoittelussa on nimenomaan ensin opittava tuntemaan itsensä. Vaikka Kukka Laakso kritisoikin oppaiden sisäänpäinkääntymisen mentaliteettia, ei mielestäni onnellisuuteen ole muuta tietä. Sen verran saa ja tuleekin omaan napaan tuijottaa, että kasvattaa itsetuntemustaan. Kuka olet? Mitä haluat? Mistä pidät? Mitä rakastat? Mistä unelmoit? Teetkö nyt asioita, jotka tuovat iloa elämääsi ja saavat sinut innostuneena nousemaan sängystä aamulla? Mikä tekee juuri sinut onnelliseksi?

Kukaan muu ei voi tietää näitä asioita, eikä kukaan muu voi edesauttaa niitä toteutumaan, koska ei tiedä ja tunne niiden merkitystä juuri sinulle. Kyse on hyvin omakohtaisista asioista. Siksi sanonta "olet oman onnesi seppä" on osuva. Meillä on avaimet onneen. Jokaisella omansa. Sinullakin.

Välillä on hyvä pysähtyä. Ja olla ihan yksin.

 

Onnelliseksi ei tulla, vaan ollaan?


Paremman elämän ja onnellisuuden tavoittelussa ei kuitenkaan kannata olla perfektionisti. Täytyy osata olla ensin armollinen itselleen ja sitten oman elämänsä rajoituksille. Elämä kun ei ole täydellistä. Ei edes joka kerta, heh!

Kun ensin oppii tuntemaan itseään, saattaa jossain vaiheessa myös ymmärtää ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Joku aikaisemmin, joku ei koskaan. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja virheitä tekevät kaikki. Arvokkaita olemme silti. Elämä on yhtä epätäydellisyyttä pullollaan. Tärkeintä on oppia niin itsestään kuin elämästä ylipäätään. Tajuta myös, etteivät olosuhteet aina ole otolliset itselle tai niille omille tärkeille asioille, saati unelmille. Ymmärtää ja hyväksyä, vaikka se vaikeaa välillä onkin.

Se ei silti tarkoita, että elämä kaikkine epätäydellisyyksineen olisi yhtään sen huonompi. Kun oppii sietämään sitä ja elämän epävarmuutta, ollaan jo tärkeiden asioiden äärellä. Itsensä ymmärtäminen ja olemassa olevien olosuhteiden ja rajoitusten hyväksyminen tasoittaa tietä juurikin onnellisena olemiseen. Se tuo rauhaa ja tasapainoa, ja ehkä helpottaa myös sitä läsnäolemista tässä ja nyt.


Hyvä, parempi, oma elämä.


Silti olen sitä mieltä, ettei elämässä pitäisi tyytyä mihinkään. Elämä on liian arvokas ja lyhyt tehdäksemme asioita, joissa ei ole sydän mukana. Siinä hukataan aikaa ja energiaa monella tapaa. Helposti tehdään niin kuin muut odottavat ja tyydytään tilanteeseen.

Se tyytyminen ei vain palvele lopulta ketään, ei edes niitä läheisiä ihmisiä ympärillä. Jotkut silti tyytyvät koko elämänsä (ja sekin näkyy naamasta), toisilla ahdistus nousee jossain vaiheessa kriisin asteelle ja suuria elämänmuutoksia tehdäänkin sitten kertalaakista.

Oletko tyytyväinen elämääsi vai tyytynyt olosuhteisiin? Pysähdy hetkeksi ja mieti. Olet sen arvoinen. Ja elämä myös. Parempi, oma elämä.

Iloa ja valoa! <3

torstai 6. elokuuta 2015

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku! (varoitus: sisältää ruokakuvia)

Hetken hurma, mutta mikä olo?

Kisojen jälkeen söin pari päivää ihan valmentajan luvan kanssa mitä halusin. Olin jopa yllättynyt, miten vatsa ja kroppa kesti yht'äkkisen muutoksen. Pian palasin kuitenkin ns. käänteiseen dieettiin eli lähdimme purkamaan dieettiä maltillisesti liikuntaa vähentämällä ja hiilihydraatteja lisäämällä.

Tiedossa oli, että keho imee kisan jälkeen ravintoa, niin hyvässä kuin pahassa. Hyvässä se tarkoittaa sitä, että kehittyminen eli lihaskasvukin on otollisinta tästä syystä juuri dieetin jälkeen, kun ravinto imeytyy tehokkaasti.

Pahassa? No, te tiedätte. Kyllä siinä on erittäin hyvä mahdollisuus lihoa pikavauhtia! Ja monelle on juuri niin valitettavasti käynytkin. Kun keho on ollut miinuskaloreilla pitkän aikaa, se tuumii ruokaa saadessaan, että nyt on varastoitava (rasvana), kun ei tiedä milloin alkaa taas niukka linja, heh! Ja dieetin jälkeen tuntuu todella, että voisi vain syödä ja syödä. Eikä sillä ole nälän kanssa mitään tekemistä...


Sokeri on huumetta



Ainakin minulle. Olen herkkusuu, myönnän. Mitä makeampi, sen parempi. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että juuri sokeri aiheuttaa kehossani sen pahimman olon. Ja jos vielä sen kaveriksi laitetaan vehnäjauho, niin jo on! Selkeästi ei toimi minun kehossani. Perinteiset kakut ovat siis ehdoton no-no!

Vaihtoehtoja onneksi on, eikä makeasta tarvitse luopua, vaikka sokerista luopuisikin. Siispä innolla olen koekeittiössäni kokeillut eri kakkureseptejä, joista seuraavassa muutama kuvin.

Olen näistä ohjeista kiitollinen Hanna Skytälle ja erityisesti hänen Fuel Food -kirjoillensa. Odotan innolla seuraavaa sarjan julkaisua!

Tein suklaakakun pohjan Hannan suklaakakkupohjaohjeen mukaisesti (tosin kun oli suurempi kakkuvuoka, tein sen 1,5 kertaisena). Ohje löytyy Fuelfood, proteiiniherkut ja -välipalat -kirjasta:





200g bataattisosetta
1 ison kananmunan valkuainen
1 kokonainen kananmuna
2 rkl vähärasvaista kookosjauhetta
4 rkl heraproteiinijauhetta (maustamaton tai suklaa, laitoin itse suklaan makuista)
1 rkl raakakaakaojauhetta
3/4 tl leivinjauhetta
3 pipetillistä steviatippoja, vanilja
kookosöljyä vuoan voiteluun

Voitele kakkuvuoka kookosöljyllä. (Tässä Hannan ohjeessa määritelty platinasilikonen kakkuvuoka, halkaisijaltaan noin 18-20cm. Itse käytin suurempaa, teflonista irtopohjavuokaa, joka löytyi kaapista.)

Soseuta kakkupohjan ainekset sauvasekoittimella tasaiseksi. Maista taikinaa ja lisää tarvittaessa steviaa. Kaada taikina kakkuvuokaan ja tasoita pinta veitsellä.

Paista uunissa 175 asteessa noin 20-25 minuuttia. Tarkkaile kypsymistä, koska proteiinileivonnaiset kuivuvat helposti.

Anna kakun jäähtyä vuoassa hetki ennen kumoamista.
Täytyy myöntää, että olin yllättynyt, miten hyvä rakenne tähän kakkuun tuli, eikä bataatti maistunut ollenkaan. Kuorrutukseen sulatin tummaa suklaata, vatkasin kookoskerman (200ml tölkki) ja lisäsin raakakaakaojauhetta, steviatippoja sekä hieman kookossokeria. Leikkasin kakun kolmeen ohueen kerrokseen ja lisäsin väliin mangososetta ja osan kuorrutteesta ja loput sitten päälle. Koristelin tuuoreilla mansikoilla. Upea tuli, eikö?

Mutta ettei tule nyt pettymystä, on hyvä ymmärtää seuraava: näissä sallituissa herkuissa on hyvin vaikea saavuttaa äkkimakea lopputulos. Syötävän hyvää saa aikaan silti. Kannattaa kokeilla! Voit päästä eroon makeanhimosta juuri sokeria välttämällä ja makeuttamalla muilla keinoin...


Makea ananas-kookos-kakku


Tämä kakkuresepti (Hannan instassa julkaistu, seuraa: skyttahanna) ei sitten pettänyt makeuden suhteen. Rakenne jopa yllätti iloisesti - se on paras, minkä olen tähän asti koekeittiössäni kokenut proteiinileivonnaisten parissa!

5 annosta tällä reseptillä, halkaisijaltaan noin 14cm vuokaan, (Itse tuplasin reseptin ja tein pitkulaiseen, silikoniseen leipävuokaan.)

100 g voipapuja (butter beans, löytyy ihan marketista) + 1 rkl vettä
1 pieni kananmuna (40g)
1 pieni kananmunan valkuainen (30g)
2 rkl erytritolia (saa esim. Lifesta) tai kookossokeria (käytin itse jälkimmäistä)
1/2 tl leivinjauhetta
1/4 tl ruokasoodaa
1/4 tl suolaa
1,5 rkl (15g) kookosjauhoja
1,5 rkl heraproteiinijauhetta, vaniljan makuinen
40g rahkaa tai turkkilaista jogurttia (itse käytin rahkaa)
steviaa maun mukaan
täytteeksi: tuoretta ananasta pieneksi pilkottuna

kuorrutus:
15 g kookosöljyä
15 g kookoshiutaleita
15 g mantelilastuja
1 rkl erytritolia (käytin itse kookossokeria, kun ei vielä tätä kaapissa silloin ollut)
(vaniljajauhetta, jos haluaa)

Surauta blenderissä tai sauvasekoittimella pavut ja vesi tahnaksi ja lisää sekaan munat ja sekoita tasaiseksi. Sekoita eri kulhossa kaikki kuivat aineet keskenään. Yhdistä nämä molemmat. Lisää rahka tai jogurtti ja kaada voideltuun vuokaan.
Hannan ohjeesta tuon kuorrutuksen sijoitus ja kakkuun yhdistäminen puuttuu, mutta lisäsin itse kuorrutteen vain taikinan päälle ja nopeasti uuniin 150-asteiseen uuniin, sillä sooda alkaa toimia heti sekoittamisen jälkeen. Seurana sitten voi nauttia vaikkapa rahkaa, vatkattua kookoskermaa tms. Makrot tässä erinomaiset (herkkua siis jos ajatellaan) eli 129 Kcal/annos ja 6,7 g proteiinia, 6,2 g hiilaria ja 8 g rasvaa. A vot!


Suklaamuffinsseista tuli mutakakkua



Muffinssit vaativat vielä harjoittelua - tai oikean ainesosan!
Sitten into piukassa kokeilin Hannan Body-lehden verkkosivuilla julkaistua muffinssiohjetta. Löydät sen täältä. Turhaan kirjoitan sitä erikseen. Ohjeen helppous yllätti positiivisesti, vain viisi ainesosaa!

Niin kiire oli tätä ohjetta kokeilla, että tein sen, vaikkei minulla ollut tuota Pro meal -ateriankorvikejauhoa. Käytin suklaan makuista heraproteiinijauhetta sen sijaan. Big mistake! Muffinsseista tulikin mutakakkua.... No ei silti, syötyä tuli nekin. Rakastan mutakakkua, joten sain kivat fiilarit kyllä sen puolesta tästä epäonnistumisesta, hih! Pro mealissä on mukana gluteenitonta kaurajauhetta ja luulen sen siksi käyttäytyvän paremmin uunissa...

Sen verran jäi tämä epäonnistuminen kaivelemaan, että ostin Energy Training Day -tapahtumasta reilu viikko sitten itse Marko Savolaiselta oikean ainesosan eli purkin Pro meal -ateriankorvikejauhetta suklaakeksin makuisena. Laitanpa kuvaa, kun ehdin tehdä uusinnan tästä.

Hieman vaivaa se vaatii, mutta paljon se antaa!
Seuraavalla kerralla sitten niitä suolaisia ruokaohjeita?

Iloa ja valoa! <3